tiistaina, tammikuuta 03, 2006
maanantaina, tammikuuta 02, 2006
Ei ole limiittiä
Täytyy sanoa, ettei se loppujen lopuksi ole lainkaan hassumpi asia, että Suomessa tulee valomerkki ravintolassa. Uuden vuoden aattona oli paikallisessa diskoteekissa (Airport) Open end ilta, kuten nyt on isojen pirskeiden aikaan tapana.
Noh, kuullostaahan se hyvältä ettei bileet lopu koskaan. Tultiin paikalle joskus yhden aikaan saksalaisporukalla, ja hyvä meno oli päällä. Tupa oli tietenkin täynnä iloisia ja onnellisia ihmisiä. Kello tuli kaksi, tuli kolme, ja hauskaa oli. Tuli neljä, tuli viisi ja oli vieläkin ihan ok, vaan tuli kuusi tuli seitsemän ja virta alkoi hiipua.
Kello tuli kahdeksan kun käännyin silmät pyöreenä vielä ulko-ovelta katsomaan sisään päin. Totta se on. Tupa oli edelleen täynnä. Edelleen ihmiset olivat pirteitä ja iloisia. Ei nurkkaan oksentelevia, väsyneitä ja vihaisia, kuten koto-Suomessa on välillä tapana jo puoli neljän aikaan.
Mahtaisiko sitä Suomalainenkin oppia yökerhoilemaan ilman pilkun sanelemaa pakkoa kiirehtiä? Kenties, ja terveempää se olisi. Mutta puoli neljältä poistumisessa on tiettyä fiilistä. Kirkkaasti valaistussa baarissa ja sekasortoisessa narikkajonossa on kaikkensa antaneena hyvä ja onnellinen olo: ilta on juhlittu niin täydellisesti kuin voi, eikä enempään ole mahdollisuutta. Kun lähteminen tapahtuu oman järjen sanelemana ennen muita, jää päähän kalvaamaan hienoinen pettymys biletyskunnosta ja perisuomalainen kateus ihmisiä kohtaan, jotka vielä vaan jaksavat... Hullua.
Mutta on syytä edes vähän kiittää kepulaisia siitä, että Suomen yökerhoissa koetaan tuo yhteisöllinen onnistumisen(?) hetki samanaikaisesti. Näin myös illan fiiliksen nousu ja lasku on lähes koko kansalle yhdessä jaettu (vaikka lyhyt) kokemus.
Mutta äänestäkää silti Niinistöä. Opetellaan yhdessä.
Noh, kuullostaahan se hyvältä ettei bileet lopu koskaan. Tultiin paikalle joskus yhden aikaan saksalaisporukalla, ja hyvä meno oli päällä. Tupa oli tietenkin täynnä iloisia ja onnellisia ihmisiä. Kello tuli kaksi, tuli kolme, ja hauskaa oli. Tuli neljä, tuli viisi ja oli vieläkin ihan ok, vaan tuli kuusi tuli seitsemän ja virta alkoi hiipua.
Kello tuli kahdeksan kun käännyin silmät pyöreenä vielä ulko-ovelta katsomaan sisään päin. Totta se on. Tupa oli edelleen täynnä. Edelleen ihmiset olivat pirteitä ja iloisia. Ei nurkkaan oksentelevia, väsyneitä ja vihaisia, kuten koto-Suomessa on välillä tapana jo puoli neljän aikaan.
Mahtaisiko sitä Suomalainenkin oppia yökerhoilemaan ilman pilkun sanelemaa pakkoa kiirehtiä? Kenties, ja terveempää se olisi. Mutta puoli neljältä poistumisessa on tiettyä fiilistä. Kirkkaasti valaistussa baarissa ja sekasortoisessa narikkajonossa on kaikkensa antaneena hyvä ja onnellinen olo: ilta on juhlittu niin täydellisesti kuin voi, eikä enempään ole mahdollisuutta. Kun lähteminen tapahtuu oman järjen sanelemana ennen muita, jää päähän kalvaamaan hienoinen pettymys biletyskunnosta ja perisuomalainen kateus ihmisiä kohtaan, jotka vielä vaan jaksavat... Hullua.
Mutta on syytä edes vähän kiittää kepulaisia siitä, että Suomen yökerhoissa koetaan tuo yhteisöllinen onnistumisen(?) hetki samanaikaisesti. Näin myös illan fiiliksen nousu ja lasku on lähes koko kansalle yhdessä jaettu (vaikka lyhyt) kokemus.
Mutta äänestäkää silti Niinistöä. Opetellaan yhdessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
