Ystävän illallinen

Sääliksi käy diplomaatteja.

Eräs täällä asuva neitonen kutsui porukkaa illalliselle perjantain kunniaksi. Olin jonkin verran flunssaisena, mutta menin silti paikalle; eihän sitä kehdannut jäädä poiskaan.

Alkupaloiksi tarjoiltiin leipää, jonka päälle sai levittää rasvaisuudellaan veret seisauttavaa pekonipala-sianrasva -mönjää. Maku oli ihan ok; vähän kuin munavoita, paitsi lihaisaa. Lisäksi oli tarjolla puolalaisia snapseja sekä suolakurkkuja, jotka olivat oikeasti tosi hyviä.

Keittoa maistellessa se tapahtui. Miten tätä voi kehua? Maku oli suoraan sanoen kuvottava. Keitossa lillui valkoisia makkaroita ja kananmunanpuolikkaita, joita ympäröi harmaan ruskea yrttinen liemi. On vaikea sanoin kuvata tuota makua. Voimakkaasti maustettua, mutta täysin linjattoman makuista. Vähän kuin kouluruokaa, jonne olisi tipahtanut kokin maustehylly.

Ja siinä sitten yhdessä tuumin hymyiltiin ja kehuttiin kilpaa kuinka hyvää ruoka onkaan! Jenkkien ja englantilaisten "Amazing! Incredible! Best I ever had!" rupesi tulemaan jo korvista ulos kilpaa keiton kanssa. Pakko oli silti kompata ja syödä ruoka kiltisti loppuun.

Pääruoan maistamiseen ei enää pokka riittänyt. Totesin, että jos vielä saan kokea näitä makuelämyksiä, voittaa rehellisyys ystävällisyden. Pahoittelin kovin, että flunssani tuntui yltävän mittakaavaan joka pakottaa kotisängylle. Myöhemmin kuulin suomalaisilta kohtalotovereilta, että se oli ollut valtavan hyvä päätös.

Expatriaattiporukkaa leimaa small-talkki, hymyily ja hyvinvointi. Hilpeyttä pidetään yllä, koska eihän kukaan halua hengailla valittavan ihmisen kanssa. Todellista keskustelua voi sitten harrastaa puhelimessa ystävien kanssa -niiden jotka ovat kotimaassa.