torstaina, heinäkuuta 28, 2005

Hevoskaupoilla osa 3

Nyt rupesi tuo autokuume nousemaan niin käsittämättömäksi, että oli pakko lähteä kesken viikon ostoksille. Tämä lähinnä siksi, että oli todistettava vääräksi käsitys, että tuo uuden veroinen BMW 323 olisi oikeasti fiksu valinta.

Soittelin ja koittelin saada Frankfurtin autosetiä pitämään puljua auki tiistaina edes hetken pidempään, mutta eihän siitä mitään tullut. Yksi setä lupasi, ja niinpä lähdin taas paikallisella pendolinolla tunnin matkalle Frankfurtiin koeajamaan vuoden 2000 BMW 323sta. Kyseessä oli hieman uudempi, mutta saman hintainen peli, kuin osan 2 bemari. Asemalla vastassa jälleen luotto-autonostokonsulttini Matti.

Koeajoa ei tällä kertaa tarvituu. Auton pinnassa oli pieniä naarmuja siellä täällä. Sisällä autossa tarttui kädet kiinni mihin koskikin, ja siellä täällä oli pikkuvikoja. Osuvan kommentin mukaan, jos autossa olisi edellisellä omistajalla ollut videokamera, ei filmiä olisi voitu YLEllä näyttää. Käynnistäessä syttyi öljy valo palamaan. Uudelleen käynnistäessä syttyi moottorivian hälytysvalo. Siirryimme kuolaamaan samassa liikkeessä myytäviä Porcheja ja X5sia.

Vielä oli yksi auto koeajamatta. BMW 325. (tässä vaiheessa taitaa tuo merkkivalinta olla selvä) Jouduin aamulla klo 7:45 matkalle yksin, sillä konsulttini ei ole vielä täysipäiväisesti näissä hommissa. Ensimmäistä kertaa pääsi myös koeajolle ilman Abu-Abu-miehiä. Myyjä otti ajokortistani tiedot ylös, täytti vakuutuspaperin ja otti passini vakuudeksi. Lisäksi allekirjoitin, että maksan täyskaskon 2000 e:n omavastuun, jos mällään auton omasta viastani johtuen. Näin pääsin yksin harhailemaan pitkin Frankfurtin laitakaupunkia.

Noh, ensimmäiseksi tietenkin kokeilin, että palaako se kumi. No kyllä se paloi. Tässä pelissä oli 192hv ja manuaalivaihteet. Seuraavaksi pääsin autobahnille, ja huomasin, että takaraivo voi vielä iskeä niskatukeen kun kiihdyttää kahdeksasta kympistä sataseen. Lopulta tien laidassa näkyi nuo vapauttavat merkit: pyöreä valkoinen ympyrä, jossa harmaat viivat jättävät nopeusrajoituksen taakseen.

Hieman verryteltyäni löin sadasta kahdestakympistä tallan pohjaan. 140 tuntui naisten vauhdilta. 160 ei jännittänyt. 180 nostin hieman kaasua. 200 petti usko. Vanhempien Volvolla on joskus päässyt 170:iä, ja olihan se jännää ja tärisyttävää kyytiä. En tiedä kuinka pitkälle tuolla autolla pitää mennä, jotta pääsee samaan tärinään. Se jäi vielä selvittämättä.

Noh, aikaahan on. Nimittäin koeajon jälkeen kävimme hintaneuvottelua, ja reilun viikon päästä pääsen ajelemaan tuolla nimenomaisella pelillä pitkin saksan maata. Tuntuupa hyvältä ja joo, joo, olen, olen varovainen.

Näin on tämä trilogia epilogia vaille valmis.

1 kommentti:

japa kirjoitti...

No on siellä sakuissa nyt ainakin yksi onnellinen mies.